Maanantaina saapui viesti jotta karanteenissa olleet lokkipeipot on nyt noutokunnossa. No eipä muuta kuin työtuntien tultua täyteen kuljetuskoppa matkaan ja rellu kohti Amazonicaa. Menomatka sujui jouhevasti radion tahdissa hyräillen ja sain pojat matkaan ongelmitta. Olisi vaan kuulemma ollut tummilla hurmureilla vientiä enemmänkin ja oli joutunut potkistelemaan muita ostajakandidaatteja kauemmas jotta pysyvät minulle varattuna.Pimeäkin ehti tulla vaan uskollinen navigaattori toki opasti ulos Riihimäen suuresta metropolista ja takaisin kotia kohti. Vaan puolimatkassa luonto yhtäkkiä päätti jotta talvi tulee NYT ja alkoi rätkiä tuulilasiin vaakasuorassa noin himalajan verran poninkokoisia lumiklönttejä, näkyvyys nolla. Autoilu ja minä kun ei muutenkaan olla niitä kaikkein toimivimpia yhdistelmiä, niin loppumatka sujui puristaessa rattia rystyset valkoisena, paniikkihäiriökohtausta vastaan taistellen ja seilatessa motarilla viittäkymppiä reunaviivalta toiselle ja välillä naapurikaistallakin kun oli ihan arvailun varassa missä se tie edes menee. Meni sitten hetki keräillessä itseään ennen ruokakauppareissua, kun viimein polvet täristen ja itkua tihrustaen kuin ihmeen kaupalla päästiin tipujen kera hengissä ja ilman kolareita kotiin asti.
Tirpat varmaan stressaantui matkasta vähemmän kuin minä, hetken ihmettelyn jälkeen asettautuivat taloksi ja koittivat viritellä vähän laulukoneistoakin kuntoon. vanhojen asukkien kanssa vähän molemminpuolista varautuneisuutta havaittavissa, mutta eiköhän nuo muutamassa päivässä huomaa ettei ole vaaraa kummaltakaan suunnalta odotettavissa.
|
|
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti