Viisi vuotta viikatteen väistelyä

(Tylsää ihmiseliön sairastelumuisteloa, hypätkää yli jos ei nappaa)

Pyhäinpäivän ja halloweenin teemoihin sopien tuli sateisen ja harmaan lokakuun lopulle taas muistutus omasta kuolevaisuudesta, eli kutsu magneetti- ja TT-kontrollikuvauksiin. Lääkäriaika tuomion kuulemiselle oli sopivasti halloweenin aattona...

Kaikkihan alkoi melko tasan viisi vuotta sitten syksyllä kun joku yllättäen tuikkasi kesken ratsastustunnin virtuaalipuukon selkään lapojen väliin. Parin viikon "liike on lääke" -mantran kuuntelun jälkeen lopulta infernaalisten kipukramppien myötä paheneva "lihasjumi" paljastuikin "otetaan nyt kaiken varalta" -magneettikuvassa rintarangan pahanlaatuiseksi kasvaimeksi, joka oli alkanut murtaa nikamaa. Kasvaimen sädetyksen jälkeen hapertunut nikama vielä painui lopullisesti kasaan puristaen selkäydintä, jolloin jalat lakkasi toimimasta ja ranka jouduttiin pikaisesti operoimaan ruuveilla uudestaan ojennukseen (luonnollisesti pienen "infektio leikkaushaavassa" -jälkinäytöksen kera, minkä ansiosta antibioottikuuri kesti vuoden...). 

Nehän ovat kuin kaksi marjaa: selkäselfie vuodelta 2020 ja elokuvajuliste vuodelta 2024

Noin vuosi yhteensä kului ensin sairaaloissa ja kuntoutuksessa ja sitten helmikuun lopulta alkaen jo kotona kun hoitajat, lääkärit, jumpparit, fysioterapeutit, toimintaterapeutit ja sosiaalineuvojat kiskoivat puolikoomaisen potilaan mallia rantautunut ryhävalas sängynpohjalta ylös ensin pyörätuoliin ja hiljalleen siitä taas ihan kohtuullisen toimivaksi ja käveleväksi. Viimeiset vuodet on sitten kuluneet edelleen opetellessa uutta normaalia oman kropan hiukan vähemmän ytimekkäässä toiminnassa, ja samalla roikuttu löyhässä hirressä odotellessa alkaako kasvain aktivoitua uudestaan. 

 

Vaan nyt oli sitten se viimeinen kontrolli, jossa ei edelleenkään mitään uutta hälyttävää ilmaantunut ja kasvaimen osalta tauti julistettiin lopullisesti parannetuksi, jos ei tähän mennessä ole uusinut niin tuskin enää uusiutuu ainakaan se sama.  Vaikka (onneksi varsin lievä) selkäydinvamma edelleen on ja pysyy, niin se on sentään enemmänkin hidastava kuin potentiaalisesti tappava vaiva...

Lääkäri totesi jotta onnittelut tästä ja potilas lasketaan takaisin luontoon. Tervemenoa, nyt saa käydä ottamassa lasin skumppaa, toivottavasti ei tavata enää.  

Paluumatkalla yllättäen sininen taivas ja aurinko pilkahti esiin tasaisen syysharmauden keskeltä ja maailma tuntui muutenkin ainakin hetken ja ainakin hitusen valoisammalta elää. Noudatin kiltisti lääkärin määräystä ja ajelin alkon kautta kotiin. Tässäpä olisi tarjolla virtuaaliskumppaa sen kunniaksi että edelleen jatketaan sätkimistä: