Issikkalenkeillä on tullut käytyä taas muutaman kerran, ensin pari kertaa marraslenkeillä ennen lumentuloa. Luottoratsuksi on tullut tuo Vertti joka on hyvin leppoisa eikä pelkää yhtään mitään. Satulassa onkin jo taas hyvin kotoinen olo (normaalimpi kuin omilla jaloilla rämpiessä...)
Viimeisin keikka tosin tarjosi jo vähän liikaakin vauhtia ja vaarallisia elämyksiä, kun odotin vaan leppoisaa tepsuttelua tuoreessa lumessa ja pikkupakkasessa. Alkulenkistä poni oli jopa vähän laiskan oloinen ensimmäisillä laukkapätkillä. Sillä on muutenkin tapana jäädä vauhdikkaammilla osioilla vähän jälkeen muista, eikä välimatka haittaa sitä lainkaan. Vaan loppupuolella tuli pitkä ylämäkipätkä, jossa koitin vähän nojata eteen ja antaa ratsulle enemmän ohjaa jotta nyt sais vähän revitelläkin. Vertin tulkinta revittelystä olikin sitten painaa niska alas ja heittää laukan sekaan iloinen pukkihyppy, jonka seurauksena täti selässä elämä silmissä vilisten sai tovin keräillä itseään takaisin tasapainoon. Onneksi jäi siihen yhteen pukkiin niin pysyin kuitenkin satulassa...
Loput laukat sitten mentiinkin varsin tukevalla tuntumalla hallitumpaa harjoituslaukkaa, kunnes vihoviimeisellä laukkapätkällä kodin jo häämöttäessä poni taas alkoi jo heti alussa ottaa aika ilmavia askelia, jolloin pysäytin hetkeksi ja koitin aloittaa rauhallisemmin uudestaan. Vertti kuitenkin tuntui edelleen olevan enemmänkin rodeomoodissa (etenkin kun siinä vaiheessa ne muut oli jo aika kaukana edellä), joten katsoin viisaammaksi sitten vaan ratsun pää tiukasti ylhäällä töltätä sen loppuosan. En kovin vahvasti luota omaan tasapainooni pukkiloikissa ja maahan mätkähtäminen ei välttämättä edistäisi selkäterveyttä...
Noh, hengissä selvittiin ilman putoamista ja suurimmaksi osin kivaakin taas oli. Pitää vaan nyt miettiä pitäisikö näiden pirteiden talvikelien ajaksi pyytää joku toinen poni tai mennä vaan hyvin rauhallisia pikkulenkkejä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti